Pitkin kevättä olen ajatuksissa palannut monta kertaa vuosiin, jolloin kirjoitin blogia. Enemmän ja enemmän aloin kaivata pidempää ja rauhallisempaa kirjoittamista ja kuvien jakamista ja toisten blogien lukemista sosiaalisen median pikaisen kuvatulvan sijaan.
Joten täällä ollaan. Näköjään edellisestä postauksesta on kulunut melkein viisi vuotta!
Kaikenlaista elämää on mahtunut näihin viiteen vuoteen. Tosi raskaita aikoja, jotka veivät mehut aivan kaikesta ylimääräisestä, kuin myös monta voimia antavaa ja upeaa asiaa.
Välissä oli yksi maailman laajuinen kulkutautikin. Kun katsoo aikaa taaksepäin, tuntuu kuin pari vuotta olisi kadonnut johonkin.
Lapset toki kasvoivat kaikesta huolimatta. Vaikka itse tunnun jämähtäneeni iältäni johonkin neljänkympin tienoille, lapset ovat sellainen salainen luonnonvoima, ettei heitä pysäytä mikään. Esikoinen on lentänyt pesästä ja rakentanut oman pesän ja kuopuskin on huiskahtanut pituudessa äidistään ohi.
Tosin pesänrakentamista on ollut täällä kotonakin. Pari viikkoa sitten muutimme uuteen taloon, jonka rakensimme vanhan talon viereen. Pikkuhiljaa viimeiset listat ja naulakot ja peilit löytävät paikkansa ja ikuisuudelta tuntuva projekti on alkanut tuntua kodilta.
Uusi talo on muutaman kymmenen metriä kauempana kylätiestä, ja hassulla tavalla heti tuntuu, että olemme entistä lähempänä luontoa.
Vanhassa koivussa pesii kyyhkypariskunta, pellolla kurjet pitävät soidintaan ja metsän reunassa kauriit etsivät maasta puskevaa vihreää syötäväksi. Ikkunasta saatoimme seurata myös, kuinka hyvässä turkissa oleva kettu jolkotteli kylänraittia ihmisten elämästä piittaamatta.
Aamupalaa syödessä olemme saaneet seurata satojen tundra-ja merihanhien levähtämistä niiden muuttomatkalla pohjoiseen jäämeren rannoille. Linnut viivähtivät pellolla noin viikon ja tuntuivat jotenkin tietävän että pohjoisemmassa on vielä lumi maassa.
Luonto herää myös kotipihassa ja ruskea aika vaihtuu hiljalleen heleäksi kevään vihreäksi.
Tulevana kesänä aion opetella, miten puutarhassakin voi tehdä asioita hitaasti ja vähän kerrallaan ja silti saada jotain aikaiseksi. Minulla on ollut tapana uuvuttaa itseni puutarhatöillä vähän liiaksi, koska kehoni ei ole entisellään monen rankemman vuoden jälkeen. On aika opetella muistamaan että loppupeleissä vähemmän kerrallaan on enemmän tehtyjä töitä kesäkauden lopuksi.
Vanhasta talosta tulee vierasmaja sekä harrastus paikka. Ehkäpä pystytän sinne mummolta perityt kangaspuut tai hankin dreijan. Ehdottomasti yksi huone varataan tanssimista varten, ja yhteen huoneeseen perustan lasityöpajan tiffanylasitöitä varten.
Olen aina rakastanut värillistä lasia. Tiffanylasitöitä tekemällä olen päässyt vapauttamaan jonkinlaista kauan padoksissa ollutta luovuutta, ja huomannut että osaan sittenkin asioita, joista aina luulin etten oikein osaa. Eniten minua oikeastaan kummastuttaa, että miksen aloittanut tätä harrastusta aiemmin.
Maatiaskanaharrastus on myös niin sanoakseni hieman kasvanut. Yhdestä parvesta on tullut tilojen mahdollistaessa neljä parvea ja lisäksi minulla on kasvamassa komea joukko nuoria kukkoja myytäväksi muiden kanaparvien johtajiksi. Kanat ovat ihania. Haaveilen että veisin jossain vaiheessa vanhan keinutuolin navettaan ja sitten voisin vain istua siellä ja katsella kanoja ja kutoa sukkaa. Sillä mikään ei hektisen elämän keskellä maadoita niin hyvin kuin elämäänsä tyytyväisten eläinten seuraaminen. Kanat ovat ihan perusasioiden äärellä ja tukevasti kiinni ainoastaan tässä hetkessä.
Hirmuisen paljon olisi kaikenlaista jaettavaa! Toivon löytäväni täältä blogistaniasta muutamia vanhoja puutarhablogiystäviäni, toivottavasti olette vielä täällä.💕 Ja tietysti olen valmiina tutustumaan myös uusiin puutarhahöperöihin.
Kaunista ja lempeää huhtikuun viimeistä viikonloppua sekä vappua!
