Paikka auringossa

Voi, mikä huikaiseva talvi!
En ole mikään kovien pakkasten ystävä, mutta silti on vaikea löytää mitään valittamista siitä, että monen vuoden jälkeen meitä on hemmoteltu kunnon talvella. On lunta, pakkasta, hiihto- ja luistelukelejä, auringonpaistetta ja myräkkää. Lumi on pysynyt meidän korkeuksilla joulun aatonaatosta asti maassa. Se on harvinaista. Täällä kolmosvyöhykkeelläkin on totuttu siihen, että talvisää vaihtelee viikon tai parin sykleissä lumituiskuista koviin pakkasiin, suojasäähän ja vesisateeseen.

On niin kaunista kun maa on valkoinen ja taivas kuulaan sininen!

  

Jouluksi hankittu amaryllis teki kolmannenkin kukkavanan, ja kukintaa riitti aina ystävänpäivälle asti. Ihana punainen väri hehkuu talvipäivän valossa.

Kovista pakkasista huolimatta kanat ottavat ilon irti auringon säteistä. Kanoilla on nukkumapaikka lämpöeritetyssä kopissa, joka pysyy juuri ja juuri plussan puolella. Silti ne kujertelevat tyytyväisinä navetan viileämmällä puolella, joka on jonkin verran pakkasen puolella, päästessään ottamaan päivätorkut auringossa männyn karahkasta tehdyn orren päällä.

Romantius kiekaisee kuuluvasti heti kun aurinko vähän näyttäytyy. "Aurinko nousi hölmölään!" Kanat vastaavat kujertamalla kuorossa. 

Jostain syystä lintulaudalla on ollut hiljaista. En tiedä, liekö haukka tai pöllö asialla, vai onko naapurissa paremmat sapuskat. Sinitintti näyttää kiertelevän pihassa reviiriään tarkistamassa, ja punatulkun pulputuksen olen kuullut pihan pikkumetsässä, mutta lintulaudalla ei juurikaan näy väkeä. 

Oikein hyvää hiihtolomakautta kaikille! Nautitaan valosta, nyt sitä on jo rutkasti enemmän kuin tammikuun alussa. 

6 kuvaa kesästä

Blogistaniassa heräillään puutarhakärpäsen puremiin siellä täällä. Kevään odotusta helpottaa viimekesän kuvien ihastelu. Niinpä kannan minäkin korteni kekoon, ja vastaan haasteeseen joka puutarhablogeissa kiertää tällä hetkellä; kuusi kuvaa kesästä.


Viime kesänä satoi paljon vettä. Kyllä. Siitä ei ole epäilystäkään, ja se myös monet muistavat kun puhutaan satavuotiaan Suomen kesäsäästä. Väitetään jopa, ettei kesällä paistanut aurinko ollenkaan, ja vettä satoi aina.
Eipäs satanut ja kylläpäs paistoi aurinko. Minäpä todistan sen teille. Kokosin teille todistusaineistoa, siltä varalta että usko aurinkoisiin kesiin sattuisi horjumaan.

1. Juhannuksen tienoilla oli monta seesteistä päivää. Ainakin mökillä. En tietenkään tiedä, olisiko niin, että meidän mökki on osa paratiisia, jossa ei sada melkein koskaan, tai sitten sataa vain yöllä. Tosi usein on kuitenkin niin, että saamme viettää siellä ihania hetkiä ihan poutasäässä, ja auringonpaisteessakin jopa.

Ruohokanukka on ihmeen ihana aina. Näettekö auringon valon valkoisilla verholehdillä?

2. Uhkea muhkea kuparikuoriainen ei hohtaisi näin, jos aurinko ei paistaisi.

3. Vanhan navetan päätyyn osuu auringon säteitä.

4. Mikään valo ei paista yhtä ihanasti kuin auringon valo, joka siivilöityy ruusun (Ristinummi) terälehtien läpi.

5. Ei epäilystäkään. Tässäkin on kuvanottohetkellä paistanut aurinko.

6. Sateenkaari. Lupaus, että vedenpaisumusta ei enää tule koskaan. Että sateen jälkeen paistaa aurinko. Sateenkaarta ei olisi ilman aurinkoa. Kuva on otettu auton ikkunasta, joten siksi se on hieman tärähtänyt.

Onnen löytöjä

"Äitii!! Tule katsomaan!! Minä löysin onnenlöydön!"

Näin hihkui meidän seitsenvuotias onnessaan pihan joutomaalta kylätien vierestä. Arvasin jo, mitä hän on löytänyt, sillä itse kyyristelin kivikkopenkissä kuvaamassa samaa ihmettä: sinivuokkoja!

Sain mieheltäni lahjaksi uuden makroputken hiljattain, ja nyt pääsi kamera vihdoin tositoimiin kevään ihmeitä kuvaamaan. Pikkuisen on vielä jotkut asetukset varmaan päin honkia, mutta on kuitenkin ihanaa, kun kamerassa on putki, jolla saa edes jonkinlaisia kuvia.

Sinivuokot on todella onnen löytö! Niistä kevät alkaa meidän pihalla.

Joutomaalla ihan sinivuokon vieressä törröttää vielä viimekesäinen kultapiisku. Ne saavat levitä joutomaalla oikein mielellään.

Joutomaalle on ihan salaa kylväytynyt myös koiranheisi. Viimekesänä huomasin sen ensimmäisen kerran kodinhoitohuoneen ikkunasta pyykkejä laitellessani, se kun kasvaa yhden lahopuupinon takana ikkunan kohdalla. Vaikka hieman kyllä nolottaa, että miten en ole tullut huomanneeksi sitä aiemmin, pensas on nimittäin jo reilusti yli parin metrin korkuinen. Myrkyllisistä marjoistaan huolimatta tämä pensas saa jäädä, sen kukinta on niin hieno. Eikä meillä enää ole niin pieniä lapsosia, että pitäisi pelätä marjojen joutuvan heidän suuhunsa.

Kylätien varressa ojan pohjalla leskenlehdet kukkivat täyttä päätä. Olen joskus miettinyt, että ulkomailla leskenlehti varmasti kelpaisi haluttujen perennojen joukkoon. Sehän on vähän kuin ruttojuuri pienoiskoossa; kauniit kukat tulevat ennen komeita lehtiä. Lehdet ovat kauniit ja peittävät hyvin kasvupaikkansa laihassakin maassa. leviämisintokin taitaa olla vähän kuin ruttojuurella mutta pienemmässä mittakaavassa. Mietin jopa, että leskenlehteä voisi ihan hyvin istuttaa johonkin puutarhalammen rannalle. Rikkaruohohan on kasvi väärässä paikassa. Mutta jos rikkaruohon istuttaa johonkin tarkoituksella, silloin se ei enää ole rikkaruoho. ;)

Keskellä pihaa nuoren tammen juurella loistaa yksi pieni aurinko: Krookus! Ihan yksin se siinä kasvaa, muista monista sen kavereista ei ole vielä tietoakaan.
Ihmettelen, että missä minun lumikelloni ovat, kun yleensä ne kukkivat ennen muita kukkia. Odotellaan...

Poikalapsi löysi myös kevään ensimmäisen hämähäkin. Voi riemua, kun luonto herää!  "Äiti katso kuinka hieno!"
Voin kyllä yrittää valokuvata tätä vipeltäjää, mutta käteeni en sitä ota. "Ei kiitos, pidä sinä vain."

Nautitaan keväästä! Kaunista viikkoa!

Pihakierroksella

On ollut niin hienoa keliä että! Muutamana iltapäivänä ja yönä ollut lumimyräkkäkään ei ole enää tuonut talvea takaisin, vaan päinvastoin kiihdyttänyt lumen sulamista entisestään. Uus lumi vanhan tappaa, vai miten se sananlasku menikään.

Aurinko houkuttelee ulos nurkkia potkimaan ja kevään merkkejä tutkailemaan.

Sinitinttipariskunta on jo kovasti pesänlaittopuuhissa. Herra tiainen kiertää puolen tontin kokoista reviiriään puusta ja pensaasta toiseen kertomassa reviirin rajat muillekin.

Nuoren vaahteran juurella kukkamaassa alppiruusut paistattelevat aurongossa. Hyvältä näyttää. Jokohan saataisiin viimein muutama kukkanen Grandiflorumiin?

Mikkeli ei näytä yhtään niin hyvältä. Se on ollut huonovointinen melkein alusta asti. Täytysi varmaan tehdä joku suurempi pesuoperaatio sille, parina kesänä sillä on ollut punkkeja riesanaan.  Se vain kummastuttaa, ettei mikään vaiva tunnu tarttuvan tuohon vieressä olevaan Grandiflorumiin, vaikkei pensailla ole kuin pari metriä väliä.

Pihan Pikkumetsän puut ovat humpsahtaneet 15 vuodessa ihan isoiksi puiksi. Laitettiin muutamaan puuhun linnunpönttöjä, ja riippumaton paikkaakin katseltiin lasten kanssa vahvimpien mäntyjen väleihin.

Linnut on kuitenkin jo ottaneet kymmenen aarin kokoisen Pikkumetsän omakseen. Korkealla oksan hangassa on soma pieni pesä.

Noin parin metrin korkeudella toisessa männyssä on toisenlainen rakennelma. Varis on tehnyt myös pesänsä metsään. Olipa vaikea saada kuvatuksi variksen vajaan metrin kokoista taideteosta kaikkien oksien seasta.

En ole vielä istuttanut metsään varsinaisesti mitään. Olen odotellut, että kuusten, mäntyjen, koivujen, pihlajien, vaahteroiden ja pähkinäpensaiden lomaan syntyisi luonnostaan varjoisia paikkoja ja suojaisia aukeita. Nyt alkaa vihdoin näyttää siltä, että metsään voisi alkaa rakennella polun tapaista ja istutella joitakuita maanpeittoperennoja ja rhodoja. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.
Aukeilla paikoilla on ukonkellot levinneet mukavasti. Niitä kylvin samana vuonna kuin kuusen- ja männyntaimet istutettiin. Ne saavat minun puolestani levitäkkin niin paljon kuin haluavat. Viimekesäiset siemenpallurat ovat jo tyhjentyneet metsään, joten lisää kukkia on tulossa.

Metsässä on myös muutama valtavan korkea väinönputki. Nekin on hienoja luonnon suurperennoja, jotka saavat oikein mielellään viedä tilaa pujoilta ja juolavehnältä.

Seuraavaksi jatkoin kierrosta kasvimaan laidalle.
 Yhdessä kulmauksessa on parimetriseksi hujahtanut vuoriruusu. Kiulukat ovat hieman rappioromanttisia tähän aikaan vuodesta

Metsäruusn oksistossa on myös ollut jollain pikkulinnulla pesä. En raaski sitäkään rikkoa, vaikka tuskin se enää kenellekkään tänä vuonna kelpaa.

Humalan pähkylät keikkuvat hennossa tuulessa. Kohta leikkaan ne pois uuden kasvun tieltä.

Ihanaa kun tulee kevät! Kaunista viikonloppua!